Tämä teksti on julkaistu aiemmin Substackissa.
Ikkunasta tuleva valo taittuu ja tanssii pöydällä, lattialla ja vanhanvihreiksi maalatuilla seinillä. Valkoiset pitsiverhot on ripustettu koristeellisiin lasi-ikkunoihin. Huoneen nurkassa oleva pönttöuuni odottaa viileänkirpeitä, syksyisiä iltoja. Kahvilan terassi kurkottaa kohti järveä ja auringon valossa paistattelevaa kaupunkia. Ajattelen mielessäni jo helteistä päivää terassilla kahvikupin äärellä hyvää kirjaa lukien ja järven liplatusta kuunnellen. Hellehattu ja hellemekko, paljaat varpaat sandaaleissa. Ilman kiirettä ja kelloa, netin tavoittamattomissa.
Lähdöt ja saapumiset saarelle tapahtuvat tunnin välein. Välissä 60 läsnäolon minuuttia, jolloin ei tarvitse ajatella lähtemistä tai kiirehtiä ehtiäkseen alati kulkevaan ihmisvirtaan. Mutta mitä tapahtuukaan ajalle, kun se pysähtyy tunniksi kerrallaan? Entä mitä tapahtuu ajan hallinnassa elävälle ihmiselle?
Avaan rantasaunan pukuhuoneen oven. Kuulen löylyhuoneen puolelta hiljaa lausuttuja sanoja, löylyveden sihahduksia kiukaalle, kesäpilvenkevyitä naurahduksia. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat. Uimaan, saunaan, uimaan, saunaan. Puukiukaan lempeät löylyt saavat saunojat hyrisemään tyytyväisyydestä. Aurinko lämmittää ihoa. Järven vesi tuntuu yhtä aikaa viileältä ja lämpimältä.
Saunan lauteilla on uima-asujen kirjo. On uimapukua, uimashortsia, bikiniä ja speedoa. Kaikenkirjavia, erinäköisiä ja monenkokoisia. Tuijotamme puukiuasta, löylyveden sekaan saattaa irrota muutama sana tai ehkä mukaan tarttuu ääneen lausumaton ajatus. Hiljaisuus viipyilee löylyjen välissä ja se on yhtä tervetullutta kuin hauska juttu tai syvällinen ajatus. Kukaan ei odota mitään. Ei esittäytymisiä tai sen ihmeempää seuranpitoa, small talkin kiemuroista puhumattakaan.
Tittelit on huuhdottu pois viimeistään pesuhuoneen puolella, osa jättää ne jo pukuhuoneeseen yhdessä pikkutakkien tai elastaanien kanssa tuulettumaan ennen kuin niihin verhoudutaan seuraavan kerran. Saunaan astelee vain ihmisiä, eikä siitä tehdä numeroa. Hiirenkorville luettu “kuka kukin on” ja ajatus “ettekö te tiedä, kuka minä olen” voidaan todeta yhdessä ääneen lausuen tarpeettomiksi.
Ihmisyyden paikka. Ja aikaa ihmisyydelle.
Olen usein miettinyt, että onko vapaus lähtemisessä vai jäämisessä? Aina ei edes tarvitse lähteä kauas, kun kivoja paikkoja löytyy läheltäkin. Hellepäivä Tampereella kaupungin edustalla sijaitsevassa Viikinsaaressa oli ihan täydellinen kesäpäivä. Lyhyt laivamatka satamasta eli Laukontorilta ja eväänä torilta ostetut mansikat, virkistävä tuuli Pyhäjärveltä, rantasauna ja ranta, Nolla-mökit yöpymiseen, vanhoja rakennuksia, luontopolku ja kesäteatteri, jossa esityksiä aina teatterista stand up-esityksiin. Joten pienestä koostaan huolimatta Viikinsaari tarjoaa monenlaisia aineksia täydelliseen kesäpäivään!
Kirjoittaja päätti valita tällä kertaa naapurikaupungin saaressa sijaitsevan yleisen saunan sen sijaan, että olisi ajanut autolla 222 km merenrantaan saunomaan.
